Tex Willer lyö kovempaa kuin koskaan! (Syksyn satoa osa 10)

Pasquale Ruju ja Ernesto R. García Seijas: Tex Willer 15/2014

Tex Willer lehtimuodossaan on siitä jännä tapaus, että sillä on komea määrä intohimoisia faneja, mutta se on silti aliarvostettu sarjakuva varsinkin nykykuosissaan. Lehtipisteistä ei löydy paremmin tehtyä jatkuvasti ilmestyvää sarjakuvaviihdettä missään genressä. Yhtä hyvin tehtyä kyllä. Kirjakauppojen vakavan sarjakuvan osastollakin vain harva tekijä pystyy pistämään kampoihin Tex Willerin taustavoimien rautaiselle ammattitaidolle. Tex Willerin laatu on joskus saattanut notkahdella, mutta muutaman vuoden ajan tarjolla on ollut vähintäänkin puhdasta hopeaa ajoittaisilla timanteilla.
Tex15
Seuraavana lehtipisteisiin pelmahtaa numero 15/2014. Raivoisan Comanchen on juoninut Pasquale Ruju ja piirroksista vastaa Ernesto R. García Seijas (mm. Tex Willer -suuralbumi Lamontin hyeenat). Tarjolla on malliesimerkki peruslaadukkaasta Tex-viihteestä. Käsikirjoituksen ja taiteen tasolla pistetään kampoihin nykyisille lännenelokuville ja -televisiosarjoille oikein komeasti. Elokuvallisuus on Texin tekijöillä erityisen hienosta hallussa kautta linjan, sillä tomintakohtauksissa piirtäjät on selkeästi pistetty miettimään hahmojen sijainnit hyvin tarkasti. Lukijan on helppo pysyä toiminnassa kärryillä, sillä hänelle visualisoidaan tapahtumapaikka ja toimijoiden asema siinä. Nykyelokuville ominaista toimintakohtausten sillisalaattieditointia ei siis tarvitse pelätä. Tex Willereissä toiminta ei aiheuta migreeniä, vaan sitä on mukava seurata.
Tex151
Juonikuovioden variaatio on toki käyty aika tasan tarkkaan läpi, joten yllätysmomentilla Texin tekijät eivät ole voineet leikkiä piiiiiiiitkään aikaan. Tämä on onnistuttu kääntämään vahvuudeksi, eli se mitä tehdään, tehdään niin hyvin kuin mahdollista. Musiikkipuolella verrokkina voisi toimia AC/DC. Tex Willerin kohdalla makuasioista kiistely keskittyy tarinoiden sijaan taiteeseen, sillä kuvataiteessa yhden suosikki on aina toisen inhokki. Nyt alkavasta tarinasta vastaava Seijas on äkkiseltään tuomittuna parin edeltävän tarinakokonaisuuksien tekijöiden puolivälissä. Numeroiden 9–12 taiteesta vastaava Alfonso Font on hyvinkin pikkutarkka tekijä ja taustojenkin viivakäytössä riittää ihailtavaa moneksi toviksi. Jos kuluneen vuoden tarinat laitetaan riviin, niin tämä Mauro Bosellin juonima tarina on allekirjoittaneelle se kaikista kovin paketti. Suuria tunteita, ankaraa väkivaltaa ja uskottavasti rakenneltuja henkilöhahmoja. Hyvässä Tex-tarinassa vieraileva sankari- ja konnakaarti uhkuu karismaa, ja tällä kertaa tässä onnistutaan yli äyräiden.

Kulmikkaamman taiteen ystäville uskallan suositella numeroiden 13 ja 14 taiteesta vastaavan José Ortizin (mm. Hombre, Burton & Cyb) Tex-tulkintaan tutustumista. Jos taiteesta tulee Jordi Bernet mieleen, niin silloin ei olla pahasti metsän puolella.

Jos Tex Willerin lueskelussa on ollut syystä tai toisesta pitkäksi venynyt tauko, niin suosittelen siis tutustumaan tuoreimpaan tarjontaan. Ilahduttava yllätys saattaa lymyillä lehtipisteessä. Sama suositus sarjakuvia ennakkoluulottomasti harrastaville tahoille. Joskus liukuhihnatuote voi tarjota parhaan mahdollisen oppitunnin sarjakuvakerrontaan. Ja Tex tarjoaa perusjulkaisuissaankin eurooppalaisen sarjakuvaosaamisen kovinta kärkeä, joka pistää luun poikittain kurkkuun japanilaisille ja jenkeille ihan koska vain. Tex on voimiensa tunnossa. Tsekkaa jos et usko.

Tex152

Goottikauhua villissä lännessä (Syksyn satoa osa 9)

Pasquale Ruju & Corrado Roi: Auringonlaskun paholaiset (Tex Willer Suuralbumi 30)

Eritoten piirtäjät valokeilaan nostava tuhtien Tex-albumien sarja on saavuttanut jo sangen kypsän lukeman ja kolmikymppisille osuukin sopivasti hieman Texin peruslinjasta poikkeava tarina. Peruslänkkäröinnin ohella Auringonlaskun paholaiset tarjoaa yliluonnollisempaakin tunnelmointia, kun kauhusarjakuvan erikoismies Corrado Roi pääsee leikkimään selkäpiitä värisyttelevillä valoilla ja varjoilla.
TWAP
Pasquale Rujun tarina hiihtää melkoisen tuttuja latuja, mutta se ei olekaan tällä kertaa pääroolissa, eli visuaalinen toteutus vie selkeän voiton taistelussa lukijan sielusta. Roin kuvituksen teatraalinen asetelmallisuus korostaa albumin tummanpuhuvaa tunnelmaa. Korostuneen asetelmallisuuden myötä esimerkiksi klaffivirheitä löytyy ilman isompaa hakemista, mutta sehän kuuluu italialaisen esimerkiksi kauhuviihteen tavaramerkkeihin, eli vaikea laskea miinukseksi.

Albumin henkilökaartikin on kuin goottilaisen kauhuromantiikan käsikirjasta: mielipuolinen ja susimainen albiinojättiläinen, salaperäinen aristokraatti, vielä salaperäisempi tumma kaunotar, melko salaperäinen keskiaikainen linna ja viaton vaalea tyttöraasu ripauksella nuorta ja tietenkin kiellettyä rakkautta. Ruumiita syntyy sangen vinhaan tahtiin, joten esimerkiksi irtopäitä vierastaville teosta ei uskalla suositella.

Tuttuun tapaan albumi taustoitetaan tekijähaastattelulla. Corradoi Roin kommentoit alleviivaavat hienosti sitä pieteetttiä, millä Tex Willeriä tehdään, eli kovalla työmoraalilla ja rakkaudesta lajiin. Sergio Bonellin perintö elää voimakkaana, eli riman laskemista on turha pelätä.

Roin hahmojen ilmeettömyys saattaa jakaa mielipiteitä, eli herra tuskin tulee ikinä hätyyttelemään suosituimpien Tex-kuvittajien kymmenen kärkeä, mutta tällaiseen hieman erikoisempaan tarinaan hänen siveltimensä sopii kuin Texin nyrkki konnan leukaperiin. Tarinan kohtalokkain kaunotar on hänkin sangen onnistunut luomus, eikä Willerin miehisessä maailmassa ole koskaan liian runsaati naiskauneutta kontrastia tarjoamassa.

Toivottavasti sekä kauhusarjakuvan että italokauhun ystävät löytävä Auringonlaskun paholaiset. Heille on pieni herkkupala tarjolla. Tai siis suuri herkkupala, kun suuralbumista kuitenkin on kyse.

Auringonlaskun paholaiset nyt kirjakaupoissa!