Parasta lomaluettavaa osa 8

Gianluigi Bonelli & Aurelio Galleppini: Tex Willer Kirjasto 25 – 13. muumio

Päätetäänpä kesälukemistosarja oikein kunnon nostalgiafiksillä. Uusi Tex Willer on parhaimmillaan maailman parasta toiminta- ja lännenviihdettä, mutta onpa Texin vanhoissakin seikkailuissa omat puolensa. Varsinkin fantasia- ja kauhuelementit tuovat texin ja Kit Carsonin seikkailuihin oman pikantin sivumakunsa, ja tällä kertaa yliluonnollisia ilmiöitä annostellaan isolla kauhalla. Nam!

13muumio

Värillisenä Texin alkupään seikkailuja paketoiva Tex Willer Kirjasto on nyt edennyt osaan 25 asti. Gianluigi Bonellin juonima ja Aurelio Galleppinin kuvittama roistopäällikkö El Moron tarina päättyy melkoisella rytinällä ja paukkeella ja tämän loppuhuipennuksen jälkeen on tämän osan nimitarinan vuoro. Kolmastoista muumio vie Texin ja Kitin Meksikoon, jossa vastaanotto ei ole ystävällinen. Turpasaunoja, luotikuuroja ja haamuilevia muumioita siis piisaa.

Meksikolaisten kuritusta seuratessa on ilo huomata Texinkin muuttuneen vuosien varrella: nykyinen Tex on paljon kohteliaampi ja väkivaltaisuudessaan harkitsevampi herra. Näitä vanhempia seikkailuja seuratessa uhkaa välillä jopa hirvittää holtiton sanallisen säilän heiluttelu ja ylenpalttinen väkivaltaisuus, mutta nämä tarinat tulevat erilaisesta ajasta ja kulttuurista, joten paheksumisen sijaan voimme keskittyä nauttimaan nostalgisesta räävittömyydestä.

Kirjan introna toimii Graziano Fredianin artikkeli Bonellin verikostosta inspiraationsa hakevista tarinoista. Suosittelen lukaisemaan. Seikkailut toki ovat pääroolissa ja tasapainohan on tällä kertaan mukavasti kohdillaan, kun El Moron rökitys hoitaa perinteisemmän western-toiminnan ja Kolmastoista muumio kauhutunnelmoinnin. Naiskauneutta on erittäin niukasti tarjolla, mutta yksi neito sentään on pulassa. Tosin hän pääsee esiintymään vain muutamalla sivulla, joten miehekkyysprosentti pysyy korkeana kautta linjan.

Kesälukemistojen sarja päättyy siis Pohjois-Amerikan eteläosan armottomille aavikoille. Kuivaan ympäristöön sijoittuva kauhu sopii sadepäivän ratoksi kuin Texin nyrkki roiston naamatauluun. Ei tosin suositella kukkahattutädeille tai muille piirrettyä väkivaltaa ja roisia puheenpartta kauhisteleville.

Parasta lomaluettavaa osa 7

Giancarlo Berardi & Ivo Milazzo: Ken Parker 23

Koulut ovat jo alkaneet, joten sen kunniaksi viikon kesälukemistoksi tarttuu teos, jonka yhteydessä pääsemme käyttämään satunnaista lukijaa pelottavia termejä intertekstuaalisuus ja metasarjakuva. Ken Parker on aina ollut älyköille maittavaa lännenviihdettä, mutta tässä pokkarissa älyllisyys menee yhdelletoista.

Ken Parker

Pokkarin aloittavassa tarinassa Sankareiden maa Ken Parker kohtaa luojansa. Kirjaimellisesti, sillä tässä seikkailussa ovat mukana Giancarlo Berardi ja Ivo Milazzo. Sankareiden maa on myös kunnianosoitus tarinan ilmestymishetkellä satavuotiaalle elokuvalle, joten tässä erikoislaatuisessa tarinassa näyttäytyy myös melkoinen joukko valkokankaan tunnetuimpia kasvoja.

Luvassa on siis metasarjakuvallista ilottelua, jossa tekijät miettivät vastuutaan sankarin koettelemuksista. Ken Parker pääsee myös sanomaan luojilleen muutaman valitun sanasen. Sankaruuden ja konnuuden teemaa pohdiskellaan osaavasti elokuvahistorian valovoimaisimpien hahmojen avulla. Tekijät ovat selvästi nauttineet tästä hieman erilaisemmasta välipalasta, eikä kikkailun määrä ylitä viihdearvoja, eli kokeellisuutta taiteessaan vierastavat eivät siis tarvitse allergialääkkeitään. Jos odottaa Ken Parkerilta aina lännenseikkailua, niin sitten Sankareiden maa saattaa aiheuttaa pettymyksen. Tämä toimittaja ainakin viihtyi kybällä. Ja jos seikkailu vaikuttaa liian omituiselta, niin se on helppo jättää lukematta. Tarina on siis täysin irrallinen Ken Parkerin juonellisesta jatkumosta.

Erikoisen aloituslaukauksen jälkeen pokkarin toinen tarina McCormackin merkki tasapainottaa meininkiä mukavasti, sillä nyt mennään mitä klassisimman lännenviihteen nuotituksella, kuten pokkarin takakannen tekstikin toteaa: ”Uudisraivaajien uuttera työ vaihtuu veriseksi taisteluksi selviytymisestä, kun armottomat keinottelijat kiinnostuvat heidän maistaan. Vakavasta haavoittumisesta toipuva ja todellisen henkilöllisyytensä salaava Ken ajautuu sheriffin tähti rinnassaan keskelle konfliktia ja murhamysteeriä selvittelemään.”

Luonnollisesti Berardin ja M. Manteron juonimatarina ja G. Freghierin taide jatkavat tämän sarjan lukijan älykkyyttä arvostavaa peruslinjaa perinteisemmänkin seikkailun merkeissä. Oikeastaan tämä osa 23 onkin melkoisen täydellinen kattaus Ken Parkeria: yhtaikaa perinteitä kunnoittavaa ja rajoja rikkovaa lännenviihdettä, joka on kulttimaineensa ansainnut. Sääli vain, että tämäkin kultti on turhan harvojen huvia, mutta minkäs sille voi, että suuri yleisö ei aina ymmärrä hyvän päälle…

Parasta lomaluettavaa osa 6

Brian K. Vaughan & Eduardo Risso: Wolverine – Logan

Pienen budjetin intiimi toimintapläjäys. Joskus tiivistäminen on näin helppoa. Jos Ryhmä-X:n laaja hahmokatras ja kosminen saippuaooppera käyvät hermojen päälle, niin Wolverine – Logan on kuin lääkärin määräämää suoraan asiaan menevää shokkiterapiaa.

Logan

Wolverine – Loganin tekijät ovat tämän päivän sarjakuvaviihteen kuumimpia nimiä. Käsikirjoittaja Brian K. Vaughan on hankkinut kannuksia TV-sarjojenkin puolella (Lost, Under the Dome), mutta onpahan herra takonut sarjakuvapuolellakin kasaan useammankin hittisarjan (Ex Machina, Y: The Last Man, Saga). Eduardo Risso on suomalaisillekin lukijoille mm. sarjasta 100 Bullets tuttu kauniiden naisten ja väkivaltaisen toiminnan erityisosaaja.

Pieni budjetti tulee tämän albumin puitteissa mieleen henkilökaartista. Käytännössä kolme riittää, kun perusasetelmaan panostetaan tarpeeksi. Tarvitaan Logan, Loganille lämpenevä kaunotar ja häijy antagonisti, jonka mutanttivoimilla pärjää Wolverinellekin. Intiimiys tulee siitä, että Logan menettää tässä tarinassa jotain, jonka voi menettää vain kerran. Samalla luvassa ovat melkoiset sydämenmurskajaiset. Albumin jo lukeneet pyörittelevät tässä kohtaa silmiään, että nyt Tri Tuomio lyö leikkipeliä vakavilla asioilla, mutta sarjakuvablogailuahan tämä vain on…

Suositellaan siis Wolverinen ja herkän romantiikan ystäville, jotka kestävät ajoittaista sarjakuvallista ultraväkivaltaakin. Tämän tarinan konna siis on TODELLA häijy. Dean Whiten värityksestä myös iso plussa. Mieleen tulevat Lynn Varleyn upeimmat onnistumiset Frank Millerin teosten ehostajana, etenkin Elektra elää. Extralisäbonusplussaa siitä, että Logan – Wolverine ei vaadi laaja Marvel-tietämystä toimiakseen, eikä jatko-osaan tarvitse ryhtyä säästämään pennosia. Lyhyt ja ytimekäs rykäisy, vähän niin kuin Ramonesin biisi. Tai ehkä Misfits on nyt oikeampi verrokki.