Vuoden 2009 viimeinen suomalainen Ryhmä-X (eli numero 8/2009) pitää sisällään amerikkalaisen Uncanny X-Men -lehden numeron 500, ja vaikka täällä pohjolassa ei vielä vastaavissa lukemissa pyöritä, rikkoi suomalainenkin RX tänä vuonna 200 julkaisun rajapyykin – eipä hullummin ryhmältä mutantteja, joita maailma sekä pelkää että vihaa!

Niinpä, Kyklooppi, Storm, Painajainen ja tietenkin Wolverine ovat puolustaneet oikeutta ja viihdyttäneet suomalaisia lukijoita jo reippaasti yli 20 vuotta, niin vaikea kuin sitä onkin uskoa. Lehtihän käynnistyi varsinaisesti vuonna 1984, ja julkaisuformaatti (lähinnä sivumäärä) sekä -tiheys on ehtinyt vaihdella sen jälkeen moneen otteeseen – mahtuupa väliin muutama vuosi, jolloin lehteä ei ilmestynyt lainkaan!
Samoin lehden historiaan mahtuu monia erilaisia tekijätiimejä. Alkuaikoina me saimme ihastella Chris Claremontin, John Byrnen ja Terry Austinin nyt jo klassikoiksi luokiteltua saagaa, ja käsikirjoittaja Claremont jatkoi työtään monien laatukuvittajien kanssa, joista mainittakoon mm. Alan Davis, Jim Lee sekä Paul Smith. Claremontin siirryttyä muihin hommiin ovat RX:n kohtaloa luotsanneet mm. Fabian Nicieza, Scott Lobdell, Grant Morrison sekä Chuck Austen.

Rossin hienossa kannessa vilisee tuttuja hahmoja.

Nykyisin lehteä kirjoittavat kovasti maineikkaat Ed Brubaker, Matt Fraction sekä Mike Carey, kun taas taiteesta vastaavat Greg Land ynnä Terry & Rachel Dodson. Kuten olen ilokseni monelta sarjan pariin palanneelta vanhalta fanilta saanut kuulla, uusien kirjoittajien maine on ansaittua! Greg Land on kuvittanut RX:ää realistisella tyylillään aiemminkin (vuoden 2008 huikea Feenix-tarina), ja Dodsonin pariskuntahan muistetaan näyttävistä Hämähäkkimies-tarinoistaan. Tekijöiden taidot voi kuka tahansa tietty itsekin todeta ostamalla ja lukemalla uusimman numeron, jossa Ryhmä-X muuttaa vapaamieliseen San Franciscoon ja huomaa, että ylenpalttisesta suvaitsevaisuudestakin voi koitua ongelmia… puhumattakaan Magneton tai Vahtien vierailusta!

Dodsonien näyttävä versio RX:stä miellyttää silmää!

Tanakan johtotarinan lisäksi lehdessä alkaa uusi pidempi tarinakokonaisuus, jossa Ryhmä-X saa vastaansa Helvetintulen Kultin! Kaikki tämä sekä Alex Rossin maalaama upea tuplakansi tekevät numerosta taatusti juhlan arvoisen. Ensi vuodeksi on muuten luvassa peräti kaksitoista 52-sivuista uljasta Ryhmä-X -lehteä, joten mutanttien ystävien juhlat jatkuvat edelleen.

Landin tulkinta RX:n perivihollisista!

Tänä vuonna (tarkemmin ottaen keväällä) yksi kaikkien aikojen suurimmista sarjakuvasankareista täytti 70 vuotta – puhun siis viittaritari BATMANista! Bob Kanen ja Bill Fingerin kehittelemä öinen etsivä näki päivänvalon ensi kertaa toukokuussa 1939, ja siitä pitäen hahmon suosio on ollut vankkumaton.

Ajan saatossa lepakkoviittaan verhoutunut sarjakuvasankari on kokenut rutkasti muutoksia, alkuaikojen verenhimoisesta kostajasta 50-luvun leppoisaksi lastensankariksi, 60-luvun campin esitaistelijaksi… josta hahmo 70-luvulta alkaen muuttui sitten jälleen vähitellen synkempään ja totisempaan suuntaan.

Kaikilla sankarin faneilla on omat suosikkiaikakautensa. Dick Sprangin maanisesti taiteilemissa 50-luvun tarinoissa on oma viehätyksensä, samoin Carmine Infantinon linjakkaassa 60-luvun tulkinnassa. Denny O’Neilin ja Steve Englehartin kirjoittamat sekä Irv Novickin, Neal Adamsin, Jim Aparon ynnä Marshall Rogersin kuvittamat sarjakuvatarinat ovat monelle 70-luvun kasvatille yhä niitä “oikeita” Batman-tarinoita. Gerry Conwayn, Doug Moenchin, Don Newtonin sekä Gene Colanin pitkäjännitteinen, ehkä jopa saippuaoopperamainen juonenpunonta tuli tutuksi Suomessakin 80-luvun Teräsmies-lehtien jatkosarjoina. Todella usein törmään vanhoihin faneihin, jotka vannovat Alan Grantin ja Norm Breyfoglen 80-luvun lopun ja 90-luvun alun tarinoiden nimeen.

Vastaavia elämää suurempia tekijätiimejä on mahtunut Batmanin julkaisuhistoriaan lukemattomia, ja kaikilla lepakkofaneilla on omat suosikkinsa. Löytyy kuitenkin yksi tekijämies, joka onnistui 80-luvun puolivälissä jättämään hahmoon niin vahvasti oman leimansa, että kaikki uudet Bat-elokuvat ovat ammentaneet aiheita ja asennetta hänen tarinoistaan, ja kaikkia uusia lepakkotulkintoja verrataan lähes poikkeuksetta hänen töihinsä. Jep, kyse on tietenkin miehestä nimeltä FRANK MILLER. Suomessakin melko tuoreeltaan 1987 julkaistu Yön ritari ja sitä seurannut Ensimmäinen vuosi sinetöivät Batmanin ominaispiirteet seuraaviksi 20 vuodeksi, ja näitä tarinoita pidetään yhä amerikkalaisen sarjakuvan huippunoteerauksina.

Millerin Batman ei todellakaan ole mikään veikeä hupiveikko tai hassuun asuun pukeutunut salapoliisi, vaan lähes psykoottinen kostaja, joka hyödyntää veitsenterävää älyään ja huipputreenattuja taistelutaitojaan rangaistakseen rikollisia – olivat nämä sitten taskuvarkaita tai massamurhaajia, Batman rusikoi heidät kaikki. Millerin käsissä myös Batmanin viholliset kuten Kaksinaama ja Jokeri muuttuivat täydellisiksi hirviöiksi, joiden motiiveja ei tarvinnut selitellä millään lapsuuden traumoilla. Konnat olivat pahoja, ja ansaitsivat kohtalonsa. Kun Miller lisäksi yksinkertaisti piirrostyyliään kauemmas periamerikkalaisesta supersankarisarjakuvasta, ei ihme, että Yön ritari tavoitti jonkinasteisen alkukantaisen raivon, jota muut sarjakuvat eivät ole sittemmin onnistuneet löytämään.

Batman ja ihmepoika Robin - uusi kovakantinen sarjakuvakirja.

Viime vuosina Miller on keskittynyt muihin  töihin (mm. 300, Sin City ja alkuvuoden Spirit-elokuva), mutta aika ajoin hän on myös palannut Batmanin pariin. Nyt hän on luonut yhdessä aikamme kenties kovimman supersankarikuvittajan eli Jim Leen kanssa oman visionsa ihmepoika Robinin alkuvaiheista, ja meillä on suuri ilo julkaista tämän eeppisen tarinan startti hienona kovakantisena sarjakuvakirjana. Leehän oli mukana luomassa 2000-luvun menestyksekkäintä Batman-tarinaa “Hush”, ja tässä uudessa seikkailussa hänen kynänjälkensä on entistäkin ällistyttävämpää katsottavaa. Miller puolestaan jatkaa Batmanin kuvaamista omalla armottomalla tyylillään, ja tämä tarina on nimetty eräänlaiseksi sillaksi Ensimmäisen vuoden ja Yön ritarin välimaastoon. Toki mukana ovat kaikki Millerin bravuurit, aina sarkastisesta Alfredista ja urheasta Jim Gordonista seksikkääseen Kissanaiseen sekä psykoottiseen Jokeriin – kaikki Leen kauniisti kuvittamina.

Mutta miten mahtaa ihmepoika Robin sopia tällaiseen maisemaan? Millainen on Millerin näkemys Dick Graysonista? Lue BATMAN & IHMEPOIKA ROBIN niin saat tietää!

Helkkari, jos ylläolevat täkyt eivät kuulosta tarpeeksi kiinnostavilta, on mukana kaupanpäälle kaksi ihkauutta legendaarisen Neal Adamsin piirtämää kansikuvaa sekä Jim Leen luonnoskirjan, Millerin kansiversioita ja muuta hulppeaa. Olit sitten vanhan tahi modernin Batmanin ystävä, Batman & ihmepoika Robin ei siis takuulla jätä sinua kylmäksi – pidähän marraskuun lopulla Egmontin kotisivua sekä kirjakauppoja silmällä!

PS. Mikäkö on oma suosikkini? Jos pyssy ohimolla kysytään, pakko lienee myöntää, että Englehartin ja Rogersin tulkinta tavoittaa mielestäni olennaisimmat lepakkoasiat, mutta hitsi.. pidän kyllä kaikista hyvin tehdyistä Batman-tarinoista, aina Bob Kanen ensitarinoista Grant Morrisonin nykyiseen surrealismiin. Entä sinä? Unohdinko kenties juuri sinun suosikkikautesi listatessani Batmanin vaiheita?

Batman & ihmepoika Robin – sarjakuvakirja julkaistaan 25.11.2009

Batman: Yön ritari Egmontin verkkokaupassa

Oho, Hämähäkkimies on kohta ilmestynyt suomeksi 30 vuotta! Paljon on niihin vuosiin mahtunut hienoja seikkailuja, joita kuukausittaisen lehden lisäksi on julkaistu myös pokkareissa, spesiaaleissa sekä kovakantisissa kirjoissa. Mutta kuten jokainen Amerikan markkinoita seuraava sarjisihminen tietää, jonkin verran Hämiksen tarinoita on myös vuosien varrella jäänyt suomeksi julkaisematta. Yhdysvalloissa ilmestyy yksinkertaisesti niin paljon erilaisia Hämis-sarjakuvia, että kaikkea sitä emme millään kykene Suomen sarjakuvamarkkinoille tuomaan. Niinpä meidän kotoisten Marvel-toimittajien on ollut aika ajoin pakko raakata pois sellaisia juttuja, jotka eivät mielestämme ole tarpeeksi hyviä, oleellisia tai muuten vain julkaisukynnyksen ylittäviä. Toisinaan kuitenkin väliin jää myös oikeasti hyviä kertomuksia, joita ei ole suomennettu materiaalipulan tai muun “teknisen” häiriön vuoksi.

Menninkäinen! Silvermane! Ja Hämis kiipelissä!

Kun Hämähäkkimies lanseerattiin suomeksi omana lehtenään vuonna 1980, lähes alusta asti lehden tarinat pohjustivat monien muiden juonikuvioiden ohella Harry Osbornin paluuta Vihreän Menninkäisen rooliin. Len Weinin laatima juttu oli aivan huikean kiinnostava, ja Ross Andru on yhä monille (kuten allekirjoittaneellekin) se kaikkein rakkain Hämis-piirtäjä. Oli ihan mahtavan hienoa jännätä kertomuksen verkkaista etenemistä kuukaudesta toiseen. Mutta mutta, vuonna 1981 tapahtui jotakin, ja äkkiä lehti oli loikannut ajassa puolisen vuotta eteenpäin. Kesken jäi kohtaaminen Tuomarin ja Hitmanin kanssa, arvoitukseksi jäi Osbornin kohtalo — ja syynä oli nimenomaan tuo viheliäinen materiaalipula!

Näitä maagisia kertomuksia on, uskokaa tai älkää, yritetty julkaista suomeksi kertaan jos toiseenkin, mutta aina on jokin mennyt pieleen. Vaan nyt me sen teimme! IHMESARJA 16 esittelee vihdoinkin Weinin ja Andrun Hämis-jatkumon huipentuman — mukana myös aikanaan kesken loppunut Nova/Fotoni -tarina! Ja voi pojat, miten hienoa sarjakuvaa tuo kaikki onkaan! Nyt kun Menninkäinen sekä Osbornit ovat palanneet Hämis-lehden sivuille, on oiva aika katsahtaa herrojen menneisyyteen ja täyttää palapelin aukkokohdat.  Bonuksena pokkarissa esitellään Hämiksen ja Ihmenelosten taistelu Kauhunelosia vastaan (kuvittajina Mike Zeck & John Byrne!), ensikohtaaminen Roderick Kingsleyn kanssa sekä paljastetaan, miten Peter Parkerin jättinalle päätyi Len Weinille. Ja monta muuta hienoa juttua!

Jos et ole tuolloin aikanaan seurannut Hämistä, ei syytä huoleen, IHMESARJA 16:n kyytiin on helppo loikata sellaisenkin lukijan, joka ei seittisankaria ole aiemmin lukenut.

Ross Andrun upeaa kuvitusta.

Suuri maailma on pullollaan teoksia, joista täällä Suomessa ei kauheasti tiedetä. ja ei, en puhu nyt ainoastaan sarjakuvista, vaan myös romaaneista. Tutustuin keväällä 2009 englantilaiseen dekkariklassikkoon Varastaiteilija, joka kertoo Arthur J. Raffles -nimisestä herrasmiesvarkaasta. Kyseisen kirjan tarinat on kirjoittanut 1890-luvulla herra nimeltä Ernest William Hornung, joka sattui muuten olemaan sir Arthur Conan Doylen lanko.

Hämärä kuva Rafflesista hämärähommissa.

Isossa-Britanniassa hahmo tunnetaan käsittääkseni kohtuullisen hyvin, Raffles on esiintynyt elokuvissa sekä televisiossa, mutta suomeksi onnistuin löytämään vain tuon yllämainitun kokoelman, joka sekin on julkaistu jo 1910.

Kertomukset olivat kuitenkin kestäneet ajan hammasta yllättävän hyvin — siinä missä Conan Doylenkin kirjoitelmat! A. J. Raffles onkin tavallaan Holmesin vastakohta – hän on sulava ja tyylikäs poikamies, joka apurinsa Harry “Bunny” Mandersin kanssa suorittaa mitä häkellyttävimpiä murtovarkauksia.  Raffles on ensiluokkainen kriketinpelaaja, ja niinpä hänet kutsutaan useisiin seurapiiritapahtumiin, jotka luonnollisesti antavat hänelle tilaisuuden pohjustaa tulevia varkauksia.

Kirjassa on seitsemän tarinaa, jotka kaikki pitävät sisällään hauskoja käänteitä ja nokkelaa kielenkäyttöä. Kokoelman viimeisessä tarinassa Raffles putoaa mereen ja näyttää siltä, että hän hukkuu… mutta kaikki Holmesinsa lukeneet toki tietävät, että sankareilla (ja jopa antisankareilla) on tapana pelastua tällaisista kiipeleistä.

Mikään maailmaa mullistava eepos Varastaiteilija ei ehkä ollut, mutta oivallista luettavaa kesäiltojen iloksi se tarjoili. Jos haluat tutustua salapoliisikirjallisuuden menneisyyteen, suosittelen tätä kirjaa lämpimästi!

Niin kauan kuin olen sarjakuvaharrastuksen parissa pelmunnut, on yksi alan ikuisuuskysymyksiä ollut: “Kumpi rulettaa, eurooppalainen vai amerikkalainen sarjakuva?”. Ammoisella 70-luvulla luin vain ja ainoastaan eurooppalaisten, mieluiten perunanenäisten hahmojen seikkailuja – “realistiseen” tyyliin kuvitetut britti- ja jenkkisarjat vaikuttivat kuivilta ja pelottavilta. Kun sitten vuosikymmenen lopulla retkahdin Marvelin ja DC:n sarjoihin, poistui lukemistostani lähes kaikki eurooppalainen sarjakuva, koska nyt pottunokkaiset ja karrikoidut kuvitukset tuntuivat “lapsellisilta”. Ajan kanssa minäkin olen varttunut sen verran, että olen tajunnut, kuinka molemmissa leireissä on loistavia (ja toki myös vähemmän loistavia) sarjoja. Olisi typerää kieltää itseltään se ilo, että nauttii niistä molemmista.

Nykyisin tuntuu siltä, että tuo sama keskustelu leimuaa akseleilla manga/perinteinen sekä taide/viihde. Ja mikäs siinä, on varmasti hedelmällistä keskustella myös siitä, kumpi on parempaa, salmiakki vai laku. Minä pidän salmiakista! Ja lakusta kanssa!

Vaikka pidän myös kaikesta hyvästä sarjakuvasta, on kieltämättä poikkeuksellinen ilo saada toimittaa hyviä eurooppalaisia albumeita, joita tällä viikolla on ollut työn alla peräti kaksin kappalein. Molemmat albumit ilmestyvät suomeksi Helsingin kirjamessuille, ja molemmissa on pääosassa ainutlaatuinen naissankari. Toinen sarjoista on suomalaisille jo vanha tuttu, toinen hieman uudempi (vaikka sitäkin on suomeksi pari sivua julkaistu). Molemmat sarjat ovat tolkuttoman hyviä!

Upouusi scifi-sarja SILLAGE

Natasha 13 on hulppea tupla-albumi

Vuosi sitten Hämähäkkimiehessä julkaistu UPOUUSI PÄIVÄ, jossa seittisankarin maailma pistettiin uusiin kuosiin, herätti heti alusta alkaen suomalaisissa lukijoissa sanoisimmeko aika voimakkaita tunteita. Monet pitivät siitä, että tarinat alkoivat “puhtaalta pöydältä” sekä arvostivat uusia tekijöitä & näiden kehittelemiä uusia vihollisia. Yhtä monet kokivat, että se Hämähäkkimies, jonka elämää he olivat vuosikaudet seuranneet, olikin kadonnut tai ainakin muuttunut joksikin toiseksi.

Minusta uudet Hämis-tarinat ovat olleet jämeriä, vauhdikkaita ja hauskoja, ja olen nauttinut kaikkien uusien piirtäjien tulkinnoista täysin rinnoin. Mutta voi vitsi, silti kyllä pulssi kohosi, kun näin numerosta 7/09 alkavan “Uusia tapoja kuolla” -tarinan ensimmäiset sivut. Ne (samoin kuin koko 3 numeroa kattavan  tarinan) on piirtänyt John Romita JR, joka on vuosien saatossa kohonnut ihan vastaavan legendaariseksi Hämis-piirtäjäksi kuin isänsä 60-luvulla. Romitan kuvituksessa on kaikki kohdallaan: se on selkeää ja tarinankerronta on helposti seurattavaa – silti joka ikinen sivu uhkuu voimaa ja dynamiikkaa, jollaisesta suurin osa nykypiirtäjistä voi vain haaveilla. Kun tussaajana vielä sattuu olemaan Klaus Janson (joka muistetaan varmaan parhaiten Frank Millerin aisaparina mm. Yön ritarin sivuilta), on luvassa henkeäsalpaavan räväkkä sarjakuvakokemus.

Mutta paraskaan kuvitus ei olisi mitään ilman kunnon tarinaa. Ja Dan Slott on kyllä nakannut juttuunsa sellaiset ainekset, että heikompaa kirjoittajaa varmaan hirvittäisi: hän on onnistunut mahduttamaan yhteen kertomukseen Ukonnuolet, Venomin, Norman Osbornin sekä… no, spoilataan sen verran, että esitellään tarinan toisen osan (eli numeron 8/09) kansi. Mitäs tuosta sanotte? Olisiko nyt aika ottaa Hämähäkkimies kesälukemiseksi?

Romitan kansitaidetta elokuun numeroon